Viitasaari-Seura

Sarlinin huoli seminaarista ja Uno Cygnaeuksen kirje

Jyväskylän kansakoulunopettajain seminaari (Lepolan vanhuksen muisteluja 1910) oli aloittanut vaikutuksensa. ”Valoa kansalle!” kuului ajan huuto kaikkialla. Ensimmäinen Suomen seminaari toimi tuon suuren aatteen eteen innokkaasti. Mutta hiljaiset maassa katselivat epäluulolla tuota ”valon tuojaa”, jossa sukupuolet olivat kasvatettavat yhdessä ja erillänsä ja jossa ensimmäinen internaatti oli toimiva Suomessa.

Suurmiehemme Johan Wilhelm Snellmankin oli epäilevällä kannalla tämän oppilaitoksen suhteen. Hän lausui ”Litteraturbladissa” johtajaan pastori Cygnaeukseen nähden seuraavat merkilliset sanat: ” Wisa mig Uno Cygnaeus, att du kan uppfostra en duglig bondreng, ty sådane behöfver landet mäst!” Oliko suuri ajattelija Snellman epäilevällä kannalla johtajan, vaiko koko oppilaitoksen suhteen, en enää muista. Mutta senhän jokainen ymmärtää, että korvenraivaajalla on suuri ja vaikea tehtävä, aloittaessa uudisviljelystä. Niin Cygnaeuksellakin.

Kansa seurasi sangen uteliaana Jyväskylän uuden seminaarin työtä ja tointa. Eikä kauan viipynytkään, kun alkoi sieltä kuulua yhä useammin ikäviä viestejä ja valituksia, että historian sekä luonnontieteen lehtorit luennoitsivat aineitansa pyhän raamatun totuuksia vastaan ja selittivät raamatun ihmeitä aivan luonnollisella tavalla. Että tällaiset opetukset eivät jääneet seminaarin seinien sisälle, vaan levisivät oppilaiden mukana kansakouluihin ja maalaiskansan keskuuteen, synnyttäen epäluuloa raamatun auktoriteettia vastaan, on luonnollista ja kipeästi valitettava totuus. Ainakin tuollaiset opetukset kiusan tavoin häiritsevät opettajain uskonnon opetusta. Oli siis kohta alussa toteutunut, mitä hiljaiset maassa pelkäsivät kansakoulujen synnyttävän.

Itselläni on tällä kohdalla sangen valitettava elämän kokemus. Nuorena ollessani pisti eräs vanhempi uskovainen käteeni kirjasen, nimeltä ”Essealaisten Evankeliumi”. Tämä oli myrkyllinen kirja, joka koko elämäni ajan on ollut kiusana, vihollisen ampuessa tulisia nuoliansa uskontomme totuuksia vastaan. Minä kyllä tuskastuin tuohon kirjaan niin, että kynttilän päällä mustutin lehdet ja lähetin sen sellaisena takaisin. Mutta sen musta sisältö ei mennyt kirjan mukana. On vaadittu paljon Jumalan armoa, taistoa ja kilvoitusta pysyäkseni lujana lapsuuteni uskossa.

Minkäverran nuo edellämainitut seminaarin opetukset ovat olleet vaikuttimina raa´an sosialismin syntyyn uskonnolliseksi luullussa ja huudetussa kansassamme, ei ole minun päätettävissä. Kansalaisena ja kunnan esimiehenä pidin velvollisuutenani kirjoittaa asiasta seminaarin johtajalle, pastori Cygnaeukselle ja pyysin pikaista korjausta tuolle julkealle pahennukselle; vieläpä samalla sillekin, kun varsinkin naisoppilaat valittivat johtajan virallisten iltarukousten olevan uuvuttavan pitkiä, väsyneet kun jo muutoinkin olivat päivän ponnistuksista. Viipymättä sain ilmoituksen, että yllämainitut lehtorit olivat kuivasti vastanneet ”opettavansa vakaumuksensa mukaan”.

Sittemmin sain myös vastaanottaa seuraavan ystävällisen kirjeen, joka paremmin kuin mikään muu on kuvastin pastori Cygnaeuksen hengen työstä ja osoittaa hänen syvän nöyryytensä tunnon Jumalan ja ihmisten edessä. Suomennettuna kuuluu kirje sanasta sanaan näin: ( Alkuperäinen kirjeenvaihto on ruotsinkielinen )

”Jyväskylä helmik. 20 p. 1866.

K. H. Lämpimästi kiitän kirjeestänne tämän kuun 4 p:ltä. Harvoin olen vieraalta henkilöltä saanut kirjettä, joka olisi tuottanut enemmän totista iloa sekä murhetta. Iloa siitä avonaisesta vapaamielisyydestä, yhdistettynä kristillisen rakkauden ja lempeyden kanssa, joka uhkuu joka sanasta. Murhetta taas niistä painavista syytöksistä minua ja seminaaria vastaan. Näistä tahdon lyhyesti puhua. Mainitsette pitkäveteisistä ehtoorukouksistani, jotka uuvuttavat ja ylenmäärin rasittavat oppilaita. Tämän muistutuksen olen kyllä ennenkin kuullut henkilöiltä, jotka soisivat, ettei rukouksia koskaan pidettäisi. Sellaisten henkilöiden muistutukset eivät minuun suuresti satu. Mutta kun muistutus tulee teiltä, en voi muuta kuin hyväksyä sen, edellyttäen, että puhutte omasta kokemuksesta, eikä muiden arvosteluja.

Että minun rukoukseni, ja erityisesti se virallinen, on kylmä ja virvoittamaton, sen tiedän kyllä. Sillä niin sanomattoman suuri kuin Herran armo on ollut minua kohtaan monessa suhteessa, ei Hän kuitenkaan ole antanut minulle rukouksen Henkeä siihen määrin, että voisin lyhyessä ja voimallisessa rukouksessa puhua Jumalani ja Vapahtajani kanssa ja vaikuttaa myös elähdyttävästi niihin, jotka vielä untailevat huolettomina autuudestaan.

Polvillani omassa kammiossani, vaimoni ja lasteni ympäröimänä, huomaan usein rukouksen kuulemista, tai luulen ainakin huomanneeni Jumalan Hengen todistuksen kautta hengessäni, että rukoukseni on ollut kanssapuhe Jumalan kanssa Jeesuksen nimessä, ja että se siitä syystä on siunaavasti vaikuttanut meissä jokaisessa. Mutta nämä rukoukset ovat tavallisesti vielä pitempiä kuin nuo mainitut, sillä minun laitani on sellainen, että alussa kyllä penseä rukoukseni näyttää vähitellen saavan rukouksen hengen. Ja kun minä sitten, hengellisen hätäni tunnossa ja pelastuksen tarpeessa, sydämellisesti ja lakkaamatta huokaan: Herra, en minä päästä Sinua, joll´et siunaa minua ja minun omiani, silloin vasta tunnen, – ei että Herra taipuu minun huudostani – mutta kyllä, että minun entinen kylmä ja suljettu sydämeni avautuu sille sanomattomalle rakkaudelle, joka halaa minun pelastustani ja autuuttani. Sama ikävöiminen ja isoominen, etten päästä Herraa, ennen kuin Hän siunaa minua, on vaikuttanut, että mainitut iltarukoukset ovat olleet pitkiä ja pitkäveteisiä. –

Että naisoppilaat ovat kalpeita ja istukkaiden näköisiä ei ole seminaarin vika. Tytöt meidän aikana ovat heikkoja, ja tuo huuto seminaarintyttöjen heikkoudesta, on luuloni mukaan enemmän puhetapa kuin todellisuutta. He saavat kyllin ruumiinliikettä sekä raitista ilmaa. Mutta että jokin muutos täytyy tapahtua, kun he joutuvat kokonaan uusiin elämän oloihin ja tapoihin, on luonnollista. Kiitollisuudella otan kuitenkin muistutuksenne ad notam ja koetan auttaa mitä vain tehdä voidaan.

Piirrän kunnioittaen Uno Cygnaeus.”

Että tällaisen johtajan vilpitön toiminta toi siunausta seminaarille, täytyy jokaisen totuutta rakastavan ehdottomasti myöntää. Ja on historia tulevaisuudessakin antava Uno Cygnaeuksen työlle ansaitun tunnustuksensa, on lukeva hänet Suomen suurmiesten joukkoon. Näin ajatteli Lepolan vanhus Uno Cygnaeuksen merkityksestä.

Viitasaarella 2015 Esko Pasanen
Tietolähde: Lepolan vanhuksen muisteluja 1912

Lähetä kommentti sivulle



Voit käyttää seuraavia HTML-tageja: <a><br /><strong><b><em><i><blockquote><pre><code><ul><ol><li><del>

Tähdellä merkityt kentät ovat pakollisia.