Viitasaari-Seura

Sarlinin kirje Viitasaaresta 1855

Sanomalehti Suomettaressa on julkaistu 10. 08. 1855 lukkari Konstantin Sarlinin kirje Viitasaaresta. Kotiseutumme oli silloin varsin toisen näköinen kuin nykyään. Muistettakoon, että se on ajalta, jolloin Viitasaarella ei ollut vielä ollenkaan teitä, pahaisia kärrypolkuja lukuun ottamatta. Sillatkin tehtiin vasta runsaat kymmenen vuotta myöhemmin. Kesäisin liikuttiin veneillä ja talvisin jääteitä pitkin. Kirkko sijaitsi ns. vanhassa Kirkkosaaressa ja uusi Pappila oli rakennettu vuosisadan alussa. Entinen oli sijainnut nykyisen Osuuspankin paikkeilla. Kirjeessään Sarlin kuvailee Viitasaarta seuraavaan tapaan:

”Tästä pitäjästä näkyy silloin tällöin ilmaantuneen joitakuita vähäpätöisempiä jutelmia sanomalehtiin, vaan ei ole sattunut kukaan kertomaan jotakuita asukkaista ja tavoista seurakunnassa yhteisesti, jonka tähden näistä sanasen aluksi maininnemme. Asukkaat tänne varrotaan muuttaneen Hämeestä ja osaksi Savostakin, josta sukunimet todistavat. Seurakuntamme, tahi koko pitäjä, on avaruutensa suhteen suurin koko Porvoon hiippakunnassa, nimittäin 951,825 nelikulmaista tynnyrialaa, vaan asukkaita tämän suhteen vähänlainen nim. 6000 paikoille. Emäseurakunnassa ja sama määrä kappeliloissa (Kivijärvi ja Pihtipudas) yhteisesti. Syy siihen, että näin laaja piiri sisältää vaan edellä mainitun ihmisluvun, on osaksi sekin, että suuret monipeninkulmaiset sydänmaat vielä seisovat odottelemassa ihmiskäden koukottelemista; vaan parain syy tämän seudun avaruuteen on Keitele ja Kolima, ym. pienemmät järvet. Edellä mainittu lähtee Turunpohjasta, ( joka on pohjapuolimaisin lahti Keiteleessä 2 penink. kirkolta), syleilemään satoja saaria , jotka uiskentelevat täpötäynnä kauttansa, - levittäen yhden haaransa Rautalammille, aivan Konnevettä kättelemään Särkilahdessa Kuhjon kohdalla ja toisen Laukaaseen päin, uiskennellen hiljallensa Matilan virrasta alaskäsin etelä-maihin. Tämä Keiteleemme on sangen ihana ja hyödyllinen, sillä sen laineet, jotka loikkuvat rannoillemme, suudellen kiviämme, hiekkojamme, sen aallot, jotka vakoilevat rantasannan ihanalle kynnökselle, estää hallan harmaaparran ja antaa kasvun innon ja nesteen rantamaillensa. Ompa kesäisenä aikana tyynellä säällä suloinen katsella sitäkin, kun lukemattomat muikkuparvet pisteleikse vedenpinnalla, joskus säikähteltyinä lohenpojalta, joka innoissansa heitteleikse häränpyllyä kyynäränkin verran yläpuolelle veden pintaa. Ompa sitten hupainen katsella niitä monia nuottakuntiakin, joidenka nuotan sommat kolkkaavat ja kaukuvat salmien ja lahtien rannoilla, sulkeissansa rauhallisia veden asujamia apaaseensa.

Taas talvisinakin aikoina on Keiteleemme ilomme kuin pakkasen kannella näemme monet silmänkannot putkisuoria viitta-teitä ristiin rastiin. Oletkos lehden aikana kesällä seissyt Haapaniemellä, oletkos luonut silmäsi etelää kohden ja ihanan salmen takana aivan koivikon keskellä rantatörmällä havainnut Herran Temppeliä, oletkos rientänyt sen tanhualle ja sieltä silmäillyt Keitelettämme joka ylenympäri piirittelee kirkkosaartamme; taikka oletkos käynyt Permosmäen ja Savivuoren taikka Luuvuoren kukkuloilla ja niistä katsellut lukemattomia ihania laaksoja, niemiä ja saaria, ruohorannikoita ja salmisia ja ympäristöllänsä kukkuloita ja laaksoja, lehtoja ja hongikoita, viheriäisiä niittyjä ja jynkkiä korpia, joidenka seasta siellä täällä ihmisasunnoiden kartanot ja vainiot vilkkuvat. Taikka oletkos kesäisinä pyhinä seisonut kirkkomäellämme ja katsellut niitä satoja kolmilaitoja (veneitä), jotka yleensä tunnetut hyvätekoisuutensa ja kulkunsa suhteen, tuuvivat Temppeliin päin ja sieltä pois, itsekukin seudullensa? - Suokaa anteeksi, että rakastan seurakuntamme seutuja!

Yleensä ottaen majailee seurakunnassa ahkeruus ja toimeliaisuus, ehkei maanviljelys kuitenkaan ole paljonkaan kapaloistaan ja kätkyestään varmistunut. Suonviljeminen on kuitenkin viime vuosikymmenellä innokkaasti otettu asiaksi ja tosin, kuin tarkoin katselemme, on pellonkin viljelemisen edistymisessä suuri toivo, siitä todistavat jo ne monet suuret tunkiot pelloilla samaten kuin kivi-aidat ja rauniot, joita viime aikoina on sangen paljon ilmaantunut.

Talollisten vieraanvaraisuus

Semminkin talolliset ovat ystävällisiä ja rehellisiä jokaista kohtaan, vaan jotenkin luulevaisia (misstänksamma), jolla lienee syynsäkin. Virkamiehensä, erinomattain pappinsa pitävät he suuressa kunniassa, ja onkin sydäntä ilahduttava se raittius, puhtaus ja siivollisuus, joka tavataan ympäri koko seurakunnan. Esimerkiksi kun lukupaikoissa odotetaan pappia, ovat huoneet puhtaat ja raittiit, havuilla kaunistetut, liinat venytetyt tässä maanpaikassa tavattaville pitkille pöydille ja myös sängyille, joita seisoo niin monta valmistettuina kuin pappia odotetaan. Kahvijuoma on jo yleinen ja taritaan vieraille kohta kylään tultua; ruoka annetaan jotenkin ylellinen ja voimakas. Tavallista on: kotovehnänen, tuores voi, lohi, tuores kala, (jota ilman ei pitoin sanota mitään maksavan) ryynipuuro, hyvä paisti, ja vieläpä toisinaan pannurieskakin ja mustikkavenyke, kaikki kauniisti erinomaisella puhtaudella, joka on seurakunnassamme kiitettävä ja yhteinen.

Lukupaikkoihin, kuten myös kirkkoonkin, kerääntyy väki varhain aamulla ja käyttävät itsensä säädyllisesti ulkonaisessa mitassa. Vaateparsi ei sovi kuitenkaan enää kehumista, sillä jo on Viitasaarelaisemmekin opetelleet tapailemaan herrasväen muotia, niin mies kuin vaimopuolet, kaikki on tässä asiassa jättänyt esivanhempaimme yksinkertaisen, vähäisen talonpojan vaateparren ja muuttaneet sortuukkeillan ja leningeillään ”naurettaviksi narriksi”, niin kuin muistan kerran sanotun.

Viinan ylellisyys on, ainakin kokouspaikoissa paljon hälvennyt. Esimerkiksi emme tänä vuonna muista juopunutta nähneemme lukupaikoissa, kuin Löytänänpään isännän, joka onkin peräti paltto tähän, ja oli turmella koko toimituksen. Rikosjuttuja on käräjissämme sangen harvat, esim. viime oikeudessa ei ollut ainootakaan uutta rikosjuttua ajettavana, ja ne harvat kuin tavataan, ovat vähäpätöisempiä, niin ettei ole muistaakseni kymmeneen vuoteen piiskattu jos pari taikka kolme henkeä.”

Kun kouluja ei vielä ollut, niin vähäisestä opetuksesta huolehti kirkko eli lähinnä juuri lukkari. Viitasaarelaisten lukutaidosta lukkari Sarlin kertoo seuraavaa:

”Kirjanluku-taito on huononpuoleinen ja nekin taitavimmat harvaan kirjanlukua harjoittavat, josta syystä hengellinen elämä on perin tuntematoin. Esim. Keitelepohjan kylässä on 66 laps`ikäistä täyttänyt yli 12 vuotta ja niistä on 22 aivan taitamatointa; sitä vastaan on esim. Ilmolahden kylässä harvat osaamattomia, mutta se onkin ainoa kylä, jossa jo lapsuudessa pannaan luvun harjoitukseen. Herra Kaikkivaltias auttakoon köyhää Suomen kansaansa ajallisesti ja ijankaikkisesti! K.S.”

Viitasaarella 2015 Esko Pasanen

Lähetä kommentti sivulle



Voit käyttää seuraavia HTML-tageja: <a><br /><strong><b><em><i><blockquote><pre><code><ul><ol><li><del>

Tähdellä merkityt kentät ovat pakollisia.