Viitasaari-Seura

Sydänmaan joulu 1800-luvulla

Yksitoikkoista aherrusta oli elämä sydänmailla. Hartaasti odotettiin joulun saapumista. Joulun edellisellä viikolla tuli seurakunnan lukkari saatavilleen: Kolme kappaa viljaa suvulta lukkarille ja kynttilä kultakin pariskunnalta joulukirkon kruunua varten. Monesta talosta sai lukkari vielä perunoita, lihaa ja makkaraa ja jopa ryypynkin lämpimikseen.

Paljon aikaa ja vaivaa oli uhrattu jouluvalmisteluihin. Jo hyvissä ajoin oli leivottu erilaisia leipiä, survottu ohria huhmareessa joulupuuroa varten, valettu kynttilöitä ja paistettu lehmän- tai häränreisiä. Saatettiin tehdä myös palvikinkkua savusaunassa. Tietenkin pantiin myös olutta mallasohrista. Kotiviinankin valmistus oli silloin sallittua. Viinaa pidettiinkin terveysjuomana ja sanottiin: ”Jos ei viina, terva ja sauna auta, niin silloin tauti on kuolemaksi.”

Jouluajan katsottiin alkavan Tuomaanpäivästä. Joskus ennen oli ollut tapana pieksää lapset Tuomaanpäivänä, jotta joulurauha paremmin säilyisi. Puhuttiin Risu-Tuomaasta, joka kurkistelee ikkunan pielistä. Aaton aattona oli naisväellä kova päivä. Silloin siivottiin asunto katosta lattiaan. Ahkerasti käytettiin vettä, hiekkaa ja luutaa. Illalla tuotiin olkia lattialle ja sytytettiin lämmittävä takkatuli. Aattona talon miehet lähtivät jo varhain hakemaan hevosella heiniä nevaniityltä. Vaimoväki valmisti ruokia ja lämmitti savusaunaa, jonka lämmitys kestikin useita tunteja.

Saunaan marssivat peräkanaa ensin miehet isännän johdolla ja sitten vasta naiset ja lapset. Puhtaissa pyhävaatteissa talonväki istuutui sitten tuvan pitkän pöydän ääreen. Isäntä luki rukouksen ja perhe veisasi jouluvirren. Tietenkin pöydän antimet olivat isoissa taloissa runsaammat ja köyhissä mökeissä varsin vaatimattomat. Parastaan kaikki kuitenkin yrittivät. Ruokailun jälkeen makailtiin kiiltävillä oljilla takkatulen loimussa. Nuoret alkoivat kisailla. Vedettiin sormikoukkua tai väkikarttua, niskanuoraa tai tukkanuottaa. Usein vanhemmatkin innostuivat nuorten ilonpitoon. Illan kuluessa avautui ajoittain tuvan ovi ja sieltä lensi pieniä kääröjä ilmoituksin, kenelle ne oli tarkoitettu. Lahjat olivat etupäässä pieniä vaate-esineitä tai ruokatavaroita. Joskus saattoi tulla rymistellä joulupukki. Nurinkäännettyyn turkkiin ja kummallisiin asusteisiin puettu otus pelotteli möristen varsinkin lapsia. Vietiinpä karjallekin kynttilöitä ja vähän parempaa syötävää. Varsinkin isännät pitivät hyvää huolta hevosystävistään.

Lyhyeksi jäi yöuni, kun piti jo joutua matkalle joulukirkkoon. Monenlaista rekeä ja muuta ajopeliä oli silloin matkalla pimeässä erämaassa. Saattoipa silloin kuulua kaukaa pelottavaa susien ulvontaakin, joka kuitenkin vaimeni reen kitinään ja jännittävään odotukseen. Kirkkoon saavuttua silmiä häikäisi kirkkaiden kruunujen kynttiläloiste. Hengitys höyrysi kylmässä, lämmittämättömässä kirkossa. Näkyvyys huononi ja kuulemista häiritsi palelevien jalkojen kopina. Jumalanpalvelus kesti parikin tuntia. Paluu oli usein rajua kilvanajoa. Siinä kulkuset helisivät, kun kylmettyneet hevoset ryntäsivät matkaan. Kotona odotti lämmin takkatuli ja runsas ruokapöytä. Hiljaisesti kului joulupäivä kotona lepäillen, mutta tapaninpäivänä sai lähteä kyläilemään. Silloin valjastettiin taas hevonen ja lähdettiin ajelemaan sukulaisten tai tuttavien luo.

Työtä ei juuri tehty viattomien lastenkaan päivänä. Pian tuli uusi vuosi eli niin kuin ennen sanottiin, uusi joulu. Juhla sekin oli, vaikka ei oikean joulun veroinen. Loppiaisena poltettiin loput kynttilänpätkät ja juotiin vedellä jatketut oluen tähteet. Hiiva-Nuutti päätti jouluajan ja alkoi taas arkinen aherrus. Haikein mielin muisteltiin jouluaikaa ja sanottiin: ”Hyvä Tuomas joulun tuo, paha Nuutti pois sen vie.”

Viitasaarella 2015 Esko Pasanen
Lähteinä: Samuli Paulaharjun teokset ja Erkki Markkanen: Vanha Viitasaaren historia.

Lähetä kommentti sivulle



Voit käyttää seuraavia HTML-tageja: <a><br /><strong><b><em><i><blockquote><pre><code><ul><ol><li><del>

Tähdellä merkityt kentät ovat pakollisia.