Mikonpäivän iltana 1848 se tapahtui. Lukkari Konstantin Sarlinille tuotiin sana, että tänä yönä ne aikovat tulla. Kokkilan miehet olivat menneet kuka minnekin. Vain renkipoika Janne oli kotona. Hänet lukkari pyysi toverikseen. Ilta oli jo hämärtynyt ja vettä sataa tihuutti. Kaksi tummaa hahmoa lähti kiireisin askelin pellon piennarta pappilaa kohti. Konstantin oli ajatellut pyytää pappilasta muutamia miehiä avuksi, mutta siellä olikin jo käyty levolle, eikä ketään ollut enää jalkeilla.
Silloin lukkari sanoi Jannelle, että kyllä me kaksistaankin tämä asia selvitetään ja alkoi pitkin, vetävin askelin harppoa pappilan polkua myöten rantaa kohti. Ilta oli jo pimentynyt yöksi, kun he varovasti kopeloivat veneen tapin paikoilleen ja työnsivät veneen vesille. Janne asettui soutamaan ja lukkari melan kanssa perämieheksi. Kohtalainen luoteinen keinutti venettä, joka suunnattiin vanhaa Kirkkosaarta kohti. Kellotapulin ja metsän siluetti erottui heikosti harmaata yötaivasta vasten. Soudun aikana puheli lukkari hiljaisella äänellä Jannelle, miksi he menivät näin outoon aikaan kirkkomaalle.
Vähän aikaa tihkusateessa soudettuaan he saapuivat saaren rantaan ja vene karahti rantakiviin siinä kohtaa, mistä alkoi tie kohota kohti kirkonporttia. Portin todettiin olevan auki, joten saadussa vihjeessä näytti olevan perää. Äkkiä pelästytti ilkeä nariseva ääni! - Se olikin vain kellotapulin ruostunut tuuliviiri, joka näin äänteli. Peloissaan Janne tarttui lukkarin käsivarteen ja vaati lähtemään pois, kun he olivat vain kaksin. Konstantin käski silloin poikaa etsimään jotain kättä pitempää rohkeuden lisäämiseksi. Ryömien pimeässä portin pielessä hän löysikin aseeksi lukkarille vanhan airon kappaleen ja itselleen korennon. Lukkari käski Jannea hiipimään perässään, mutta hän sanoi, ettei uskalla astua kalmistoon. ”Jää sitten tähän, pelkuri,” sanoi lukkari. Mutta ei Janne uskaltanut siihen yksinkään jäädä, vaan hiipi kyyryssä lukkarin perässä.
Kalmiston perältä kuului outoa kuminaa. Lähemmäksi ehdittyä näkyi myös sininen viinatuli. Sen vaisussa valossa liikehti joitain hahmoja. Lukkari ryntäsi silloin haudan reunalle ja huusi kammottavalla äänellä: ”Pois roistot siunatusta maasta! Menkää helvettiin isänne luokse!” Silloin pääsi velholta kammottava ölinä, kuin teuraseläimeltä. Hän seisoi avatussa haudassa arkun kannella ja huitoi lapiollaan häiritsijäänsä kohti. Lukkari löi airollaan lapion velhon kädestä. Viinatulikin sammui ja haudasta nousi miehiä, jotka juoksivat joka taholle. Yksi pitkä mies nousi lukkarin eteen ja alkoi huutaa armoa. Hän sanoi olevansa talonpoika Otto, jonka velho ja suntio olivat houkutelleet kalmistoon. Otolla oli paha, parantumaton ihottuma, jonka velho ja suntio olivat luvanneet noitakeinoillaan parantaa. Suntio yritti piiloutua pihlajapensaaseen, mutta vedettiin jaloista esiin. Pahantekijät manattiin tulemaan seuraavana päivänä pappilaan rovastin eteen.
Aamulla lukkari meni pappilaan ja kertoi kirkkoherralle, mitenkä hyvin oli tuottanut tulosta hänen kirkossa kuuluttamansa lupaus maksaa viisi hopearuplaa sille, joka kertoo noitien saapumisesta kirkkomaalle. Eilen illalla oli Kokkilaan tuotu salaa sanaa, että kestikievarissa nämä miehet olivat juopotelleet ja kertoneet aikeistaan. Kohta saapuisivat konnat kirkkoherran eteen. Pian he tulivatkin ja saivat tulisen nuhtelun. Suntio erotettiin virastaan ja seuraavissa käräjissä he kaikki saivat ansaitsemansa rangaistuksen. Päävelho Mikko Hämäläinen vakuutti rovastille, ettei hän enää ikinä tee taikoja. Hän sanoi myös menettäneensä kaikki taikavoimansa säikähdettyään yöllä kalmistossa. Vaikka taikausko ei tähän päättynytkään, niin kyllä öiset vierailut kirkossa ja kalmistossa selvästi vähenivät.
Viitasaarella 2015 Esko Pasanen
Lähteenä: Lepolan vanhuksen muistiinpanoja 1912