Ennen kuin sahateollisuuden raaka-aineen hankinnat ulottuivat sisämaahan, niin pidettiin metsiä Viitasaarella kutakuinkin mitättöminä. Rakennus- ja tarvepuuta oli yllin kyllin, mutta kukaan ei maksanut mitään komeimmistakaan männyistä. Kun kulo syttyi metsässä, ei juuri kenenkään mieleen tullut ryhtyä sitä sammuttamaan. Saatiinpahan laidunta tai kaskimaata. Tällainen välinpitämättömyys jatkui aina 1860-luvulle saakka. Rannikkoseudulla metsät olivat saaneet arvoa jo 1600-luvulla. Ensimmäiset vesisahat oli rakennettu jo 1500-luvulla, mutta suurteollisuudeksi kehittyminen tapahtuu vasta 1700-luvulla. Rannikon sahoille ei puutavaraa kuljetettu sisämaasta asti.
Sahateollisuuden keskeinen ongelma olikin kuljetus. Myöskään valtiovalta ei lainsäädännössään suosinut sahateollisuutta, vaan sahojen perustaminen oli tarkkojen tarkastusten ja lupien alaista. Sahalle määrättiin tarkasti, paljonko se sai vuodessa sahata. Pelättiin puun loppumista.
Ensimmäinen kauppasaha Viitasaarella oli Kivijärven kappelissa sijaitseva Kannonkosken saha. Kruununvouti Daniel Philip Danielson ja kauppias Carl Gustaf Favorin Kokkolasta saivat senaatilta privilegion sahan perustamiseen vuonna 1837. Sahausmääräksi oli vahvistettu 10 000 tukkia vuodessa, mikä oli Keski-Suomen suurin. Tämän sahan vaikutus Viitasaaren talouselämään oli vähäinen. Paikallista tarvetta varten oli Viitasaarella 1830-luvulla yksi ns. käsisaha. Aikaisemmin laudat tehtiin veistämällä.
1800-luvun puolivälissä aloittivat sahatukkien hankinnan Viitasaarelta etelän sahoille Erik Johan Längman ja jyväskyläläinen apteekkari Carl Christian Hobin. He maksoivat tukeista rantaan ajettuina 10 - 30 kopeekkaa tukilta. 1858 täällä riehui laajoja metsäpaloja, joiden jäljiltä tarvitsi puita kuljettaa runsaasti etelän sahoille ja silloin ruvettiin kuljetusväyliä kunnostamaan. Kulkuyhteydet olivatkin heikot. Teitä ei juuri vielä ollut lukuun ottamatta vesistöjä ja talviteitä. Viitasaarelaiset toivoivat kaupunkia tai kauppalaa Kymönkoskelle. Vielä 1858 kertoo Viitasaaren nimismies muikkukalastuksen olevan täällä tärkeimpiä elinkeinoja. Hän toivoo jonkun perustavan Kyminkoskelle sahan. Kaskeaminen oli täällä vielä 1860-luvullakin lähes pääelinkeino.
Aleksanteri II:n noustua valtaistuimelle alkava uudet tuulet puhaltaa. Vuonna 1857 tulivat höyrysahat mahdollisiksi ja 1861 annettiin uusi sahateollisuutta koskeva asetus, jolla kaikki aikaisemmat rajoitukset kumottiin. Samana vuonna suoritettiin ensimmäiset huutokaupat kruununmetsistä. Metsähallitus aloitti toimintansa 1864.
Uitot olivat vielä 1850-luvulla vähäisiä. Koskien perkaaminen ja uittoruuhien valmistus olivat kovin kalliita. Tukkien kuljettamiseen järvien yli käytettiin aluksi käsivoimin väännettävää vorokkia. Tästä kehittyi hevosvorokki, jonka käyttöönottajana pidetään amiraali Leopold Toppeliusta.
Päijänteellä otti Toppelius 1863 käyttöön varppaushöyrylaivan nimeltään ”Ensimmäinen”. Alussa uitettiin tukit kuorimattomina, mutta kun ne upposivat herkästi, niin alettiin tukit kuoria 1870-luvulla. Kokeiltiinpa lautojenkin uittoa, mutta siitä piti luopua, koska ne pilaantuivat vedessä. Sittemmin laudat kuljetettiin lotjiin lastattuina. Lotja kuljetti 50 – 60 standarttia, minkä kuljettamiseen olisi tarvittu 200 – 300 hevosta.
Suuret nälkävuodet olivat 1867-68. Silloin saivat ostajat hyviä metsätiloja melkein ilmaiseksi. Puutteessa olevat talonpojat myivät sahatukkeja 4 pennillä kuutiojalalta. Näihin asti oli pidetty Kymijokea uittokuljetukseen kelpaamattomana. Vuonna 1870 norjalainen Aslak Holmsen uitti pienen määrän tukkeja pahimpana pidetystä Korkeakoskesta. Siitä rohkaistuneena suoritettiin vielä samana syksynä uitto läpi Kymijoen. Kun sahatavaran kysyntä Keski-Euroopassa oli samanaikaisesti noussut ja sen myötä hinnat kohonneet, ei ollut ihme, että syntyi suorastaan ”tukkikuume” sahateollisuuden harjoittajien keskuudessa. Kymijoen suulle kohosi sahoja kuin sieniä sateen jälkeen. Tunnetuin lienee ollut Norjasta Suomeen tulleen Gutzeitin1871 perustama saha, jota kutsuttiin ”Norjan sahaksi”.
Nopeasti alkoivat tapahtumien seuraukset tuntua myös pohjoisessa Keski-Suomessa Kotkan sahojen asiamiesten keskuspaikaksi tuli Jyväskylä. Kilpailun johdosta tukkien hinnat kohosivat. Nyt väistyi pettuleipä talonpojan pöydältä. Tämän kukoistusajan syntymiseen vaikutti Kymijoen uittojen lisäksi kansainvälinen nousukausi. Meriliikenteen ja rautateiden kehittymisellä oli myös tärkeä osansa. Keski-Suomen omat sahat eivät tahtoneet pysyä mukana kilpailussa. Kannonkosken saha putoaa kauppasahojen joukosta 1870-luvun alussa. Viitasaarelta on lähetetty sanomalehti Keskisuomeen tukkiajalta seuraava juttu: ”Ei ehdi kirjoittamaan tukkipuuhien vuoksi. Saapahan nähdä, kuinka kauan metsät kestää Suomessamme sellaista nujakkata”. Tukkilaiset särkivät myös maaseudun hiljaisen idyllin. Isännät juhlivat tukkikauppojaan usein sikarein ja shampanjoin. Kuuluvatpa hevosetkin joskus saaneen osansa. Talonpojat saivat nyt 14 – 15 penniä kuutiojalalta eli neljä kertaa enemmän kuin nälkävuosina, muutamaa vuotta aikaisemmin.
Työpalkat kohosivat myös tuntuvasti. Kaatomiehen päiväansio saattoi kohota 10 - 20 markkaan. Vertailun vuoksi mainittakoon, että 1865 oli työmiehen päiväpalkka 1 mk. Nyt siirrytään myös rahatalouteen. Ennen oli maksut suoritettu suureksi osaksi tavaroina: suolana, rautana jne. Uitot kehittyivät. Niiden jouduttamiseksi yhtiöt leimasivat puunsa omilla merkeillään, jolloin ne voitiin uittaa yhdessä. Loppupäässä piti tietenkin järjestää erottelu. Sopimus tehtiin 1873 ja 1875 vahvistettiin Kymin lauttausyhtiön säännöt. Vuotta myöhemmin syntyy Ääne-Haapakosken (nykyinen Vaajakoski) Uittoyhtiö. Äänekoskelle saakka uittokuljetus tapahtui yksityisenä urakkatyönä. Siitä alkoi yhteisuitto. Keitelellä sovittiin myös yhteisuitosta 1883.
Tukkikuumeen lopetti kansainvälinen lama 1873. Pari vuotta myöhemmin sahatavaran hinta laski 24 %. Pienen tauon jälkeen lama uusiutui ja siitä tuli pitkäaikainen. Vuodet 1878 – 79 olivat konkurssien vuosia. Esimerkiksi Kotkan yhdeksästä sahasta oli nyt toiminnassa vain kaksi. Niin puiden hinta kuin myös palkat putosivat roimasti. Aleneva suunta jatkui aina vuoteen 1886 saakka. Laman hellittäessä otettaan ja lähestyttäessä vuosisadan vaihdetta perustettiin vielä joitakin sahoja mm. eteläiseen Keski-Suomeen. Nyt alkoi kuitenkin paperiteollisuuden perustamisen aika. Syntyivät tehtaat: Mänttä 1868, Kangas 1874, Jämsänkoski 1887 ja Äänekoski 1897. Lisäksi täältä vietiin runsaasti puuta muille Kymijoen vesistön suurille paperiteollisuuslaitoksille. Esim. Kotkaan, Inkeroisiin, Myllykoskelle, Kuusankoskelle ja Voikkaalle. Vaneriteollisuus alkaa Suomessa !900-luvun alussa Teollisuusmiehet iskivät katseensa Keski-Suomen entisten kaskimaiden koivikoihin. Oy Wilhelm Schauman ab perusti vaneritehtaan Jyväskylään, Enso Gutzeit Oy Säynätsaloon ja 1920 syntyi Suolahden tehdas.
Myöhemmille vuosikymmenille on ominaista pienten yhtiöiden sulautuminen suuremmiksi yhtymiksi. Samoin ovat eri tehtaat perustaneet yhteisiä puunhankintayhtiöitä. Viitasaaren näkökulmasta katsellen on valitettavaa, että kaikki huomattavat puuteollisuuslaitokset ovat sijoittuneet paljon Viitasaarta etelämmäksi. Mainittakoon tässä kuitenkin vuonna 1910 kirkonkylään perustettu Miekkalahden höyrysaha, joka kuitenkin paloi jo 1940. Perinteitä jatkoi vuonna 1934 perustettu Haapaniemen saha, joka omistajan vaihduttua toimii ER-Sahan nimellä 2000-luvulla.
Viitasaarella 2015 Esko Pasanen
Tietolähteet:
Keski-Suomi VIII ja XI
Keski-Suomea ja keskisuomalaisia I