Vanhastaan kaupankäynti oli maaseudulla kielletty. Vuonna 1842 tuli kuitenkin jo luvalliseksi ostaa naapuriltaan pellon ja karjan tuotteita. Kauppapuotien perustaminen maalle sallittiin vuonna 1859 säädetyssä asetuksessa. Seuraavana vuonna sai luvan värjärioppilas David Hällström avata kauppapuodin Viitasaarelle. Muitakin kauppoja syntyi paikkakunnalle pian sen jälkeen. Nyt väheni pitkien kauppamatkojen tarve kaupunkeihin asti.
Hankalia ja vaivalloisia olivatkin olleet matkat lähimpiin kaupunkeihin vielä 1700-luvulla. Viitasaarelaisille lienee ollut tärkein paikka Kokkola. Varsinaisia maanteitä ei vielä täällä ollut. Kesäisin kuljettiin veneillä pitkin vesiteitä, joita ei kuitenkaan päästy kaikkialle. Niinpä pitkät kauppamatkat tehtiinkin talviaikaan rekipelissä. Talvitiet kulkivat nekin paljolti vesireittejä seuraillen. Varsin vilkkaaksi muodostui talvitie Laukaasta Saarijärven ja Karstulan kautta Kokkolaan. Pitkät matkat se kulki seuraillen Perhonjoen vartta. Viitasaarelaiset liittyivät todennäköisesti tälle tielle joko Liimattalan kautta Saarijärvelle kulkenutta tieuraa tai sitten Kivijärven ja Karstulan kautta. Usein tielle muodostui pitkiä hevosletkoja. Yhdessä oli rattoisampaa ja turvallisempaakin pitkää matkaa taittaa.
Syksyisin oli näiden seutujen miesten tapana ajaa meren rantaan laivapuita, joskus pitkiä mastojakin, joita vetämään tarvittiin useita hevosia. Joskus kuorman muodostivat tervatynnyrit, sillä tervaa poltettiin aivan yleisesti varsinkin Suomenselän taloissa. Kevättalvella vaelsivat viljakuormat aina Savosta asti. Matkalla tarvittiin melkoinen eväsvakka ja tietenkin myös lukuisia heinäsäkkejä hevosta varten. Kuormasta ei puuttunut myöskään lekkeri kotipolttoista Savon viinaa. Matkan varrella oli lukuisia taloja, jotka olivat tulleet tutuiksi aikojen kuluessa levähdys- ja syöttöpaikkoina. Tarpeen oli yöpyäkin muutamia kertoja mennen tullen. Mennessä jätettiin taloihin heinäsäkkejä tulomatkaa varten. Tunnettuja taloja olivat Karstulassa Ilola ja Herala, Perhossa Lintulahti, Möttönen ja Torkki. Vimpelin Haukka oli tärkeä kortteeripaikka. Tunkarintörmä oli vaarallinen paikka. Kun siitä oli selvinnyt kunnialla, huokaistiin helpotuksesta.
Syöttötaloista matkalaiset ostivat piimää särpimekseen. Usein piimä maksettiin omilla tuotteilla. Kerrotaan savolaisilla joskus olleen myytävänä sianporsaitakin. Yöpymisestä ja levähdyspaikasta ei yleensä maksua pyydetty eikä sitä tarjottukaan. Savon miehet antoivat isännälle viinaa ja kalakukkoa, joskus emännällekin. Saattoi talonväki kutsua yövieraansa joskus yhteiseen illallispöytäänkin. Näiden matkojen aikana pääsivät ihmiset tutustumaan eri heimoista tuleviin miehiin ja naisiin. Kuultiin vieraita murteita, nähtiin erilaista pukeutumista ja käyttäytymistapoja. Pohjalaisilla oli varmaan joskus vaikeuksia hyväksyä savolaisten vääräleukojen jutustelua. Savolaiset naljailivat pohja-
laisten venyvästä pitkästä piimästä, mutta saivat vastaansa ihmettelyä Savon kovista kokkeleista. Samuli Paulaharju kertoo, miten kerran Kokkolassa savolaiset ja pohjalaiset ryhtyivät väittelemään siitä kumpiko on viisaampi. Lyötiin viinaveto. Vetelin mies edusti pohjalaisia ja viitasaarelainen savolaisia. Kauan miehet repivät leukojaan. Mitä kummallisempia juttuja kuultiin. He yrittivät saada toisiaan suuttumaan, sillä silloin suuttunut häviää vedon. Lopulta veteliläinen onnistui, kun viitasaarelainen ryntäsi pystyyn kiroillen. Tuli todistetuksi, että pohjalainen on viisaampi, ja savolaiset saivat maksaa vedon.
Kun lähestyttiin kaupunkia, niin siellä olivat Kokkolan porvareitten ns. tervapojat tulijoita vastassa. He tarjoilivat sikareita ja lakritsia pyytäen maalaista tulemaan heidän oman kauppiaansa luo. Usein käyneillä matkalaisilla oli kuitenkin jo oma kauppiaansa tiedossa. Heidän luonaan hevoset juotettiin ja syötettiin. Miehet vietiin sisälle, jossa tarjottiin tupakat jopa ryypytkin.
Monet olivat ottaneet jo talven mittaan ostoksensa ”räkningin päälle”. Velaksi oli ostettu mm. suolaa ja rautatuotteita, joskus vaimoväelle silkki ja lapsille rusinoita tai lakritsia. Tulevathan ne aikanaan hankintoihin kuulumaan myös kahvi ja sokeri. Kevään käynnillä tehtiin lopputili. Silloin saattoi kauppias antaa lahjojakin kotiin viemisiksi. Isäntä sai tupakkaa ja joskus rommipullon, emäntä vaatetavaraa ja lapset makeisia. Kului siinä joskus muutama päivä kaupungin ihmeitä katsellessa. Taisi joskus tulla vähän hummailtuakin. Pian oli kuitenkin sonnustauduttava kotimatkalle, joka kesti taas monta raskasta vuorokautta. Milloin oli kova pakkanen, milloin taas ankara lumipyry, joka tukki pahaisen tieuran. Mielellään hevonen askelsi, kun se tiesi tultavan kotiin päin. Viikkokausien taivallus oli lopulta taas takana. Eväsvakkakin oli jo tyhjennyt ja viinalekkeri samoin. Kotisaunan löylyissä oli nyt mieluista sulatella kohmeisia jäseniään ja kertoilla kotiväelle maailman ihmeistä.
Esko Pasanen
Tietolähteinä: Samuli Paulaharjun teokset
Erkki Markkanen: Vanhan Viitasaaren historia
Avaa kartta suuremmaksi painamalla.
Viitasaarella 2015 Esko Pasanen