Sähkövaloja ei ollut Keski-Suomen maaseudulla vielä 1930-luvun lopulla juuri missään. Öljylamput olivat pääasiallinen valonlähde pimeään aikaan. Kun muistelen lapsuuteni aikoja syntymäkodissani Kuorikosken Syrjälässä, niin hämärän tultua pidettiin ensin ns. hämärätuntia. Istuksittiin toimettomina ja odotettiin, että Kalle-vaari sytytti tuvan katossa riippuvan petroolilampun. Se oli vaarin tärkeä luottamustoimi, johan ei muilla ollut asiaa. Muistuu mieleen Juhani Ahon lastu: ”Siihen aikaan kuin isä lampun osti”. Säästeliäs piti olla. Kamarissa taisi olla pöytälamppu ja navetalla käytiin lyhdyn kanssa. Sitten alkoi sota-aika. Valopetroolia sai ensin rajoitetusti ja myöhemmin taisi loppua kokonaan. Armeijan tarpeet olivat ensin. Avuksi keksittiin jo käytöstä pois jäänyt karbidi, jota sai kaupoista. Aine oli lipeäkiven kaltaista massaa, josta veden avulla syntyi palavaa kaasua. Kaupoissa myytiin myös karbidilamppuja. Mutta kekseliäimmät valmistivat itse sellaisen viinapullosta ja vesiastiasta. Hankalin työvaihe oli, kun pullon alareunaan piti saada pieni reikä vettä varten. Käytössäkin oli paljon hankaluuksia ja valo oli epätasaista. Tehdastekoinenkin lamppu oli konstikas, eikä ajoittain tarvittava puhdistus ollut miellyttävä.
Sen vuoksi en ihmettele, kun kyläläisten joukossa alettiin miettiä muita ratkaisuja. Kolkunjoessa oli siellä täällä pieniä koskia. Syntyi ajatus, että Järvelän ja Vännilän talojen välissä olevasta vähäisestä putouksesta saisi vesirattaan avulla sähkövirtaa. Talvisodan jälkeen asia konkretisoitui päätökseksi. Isäni Emil Pasanen läksi parin kyläläismiehen kanssa hankematkalle Kuopioon. Jossakin vaiheessa saatiin asiantuntijaksi jonkin sortin monttööri, nimeltään Ikäläinen. Kuopiosta saatiinkin dynamo ja kaikenlaisia sähkötarvikkeita sekä johtoja tulevaa sähkölaitosta varten. Alkoi kova talkootyö. Koskeen saatiin jostakin vanha aitta ja lankuista rakennettiin pato ja noin 1.5 metriä halkaisijaltaan oleva vesiratas useine siipineen. Sota-aika vaikeutti kovasti hankintoja. Tärkeitä kuparijohtoja ei tahtonut saada mistään. Kekseliääksi kun oli kerran ruvettu, niin eihän se tähän saanut kaatua. Pylväisiin vedettiin karjan aitauksiin tarkoitettua piikkilankaa, jota oli sattumalta jonkun talon varastossa. Kyllä naapurikylien asukkaat naureskelivat, että kuorikoskiset ovat tulleet hulluiksi, kun niillä on piikkilangatkin neljä metriä korkealla. Muistelen lukeneeni jostakin silloin, että piikkilangan piikit merkitsevät kyllä sähkövirran hävikkiä. Voimala tuotti parhaimmillaan 110 voltin sähkövirtaa muutamaan taloon. Meillekin Koivurinteelle sitä saatiin ainakin 1942 talvella.
Kovat pakkastalvet aiheuttivat pahoja ongelmia. Kosken pato jäätyi ja oli kova työ pitää se sulana. Eikä tämä lämmittämätön sähkömökkikään ollut miellyttävä paikka sille, joka oli valvontavuorossa. Sähköä annettiin verkkoon vain pimeän aikaan. En tiedä kauanko laitos oli käytössä, sillä minä muutin perheeni kanssa kirkolle jo syksyllä 1943. Arvelen, että sodan päätyttyä siitä viimeistään luovuttiin. Valopetrooliakin alkoi jälleen saada kaupoista. Vanha koeteltu konsti osoittautui uutta paremmaksi. Kesti vielä useita vuosikymmeniä ennen kuin sähkö alkoi jälleen palaa Kuorikosken taloissa, mutta isommasta voimalaitoksesta käsin. Lähin sähkövoimalaitos oli Kärnässä, josta sähkö saatiin myös kirkolle. Siihen aikaan oli radioissa oltava anodipariston ohella myös akkumalaattori, joka piti ajoittain viedä Kärnään ladattavaksi. Muistelen silloin kokeilleeni akun lataamista Kuorikosken sähkölaitoksen virralla. Tulos ei ole jäänyt mieleeni. Sota-aikana muistan kirkollakin olleen usein niin heikko sähkövirta, että lampuissa näkyi vain pieni hehku.
Esko Pasasen muistelu