Konstantin Sarlinin kirjoitus Kyläkirjaston Kuvalehdessä 1889
Sekä suullisista kertomuksista, että vanhoista kirjallisista aarnioista, olemme huomanneet, että vielä seisemännentoista vuosisadan alussa nykyiset laajat pitäjät Saarijärvi, Karstula, Kivijärvi, Pihtiputaa ja Wiitasaari kuuluivat Rautalammille. Ensin mainitut kaksi pitäjää, sekä nykyinen Uurainen nimitettiin ”Palaavasalmen” kyläksi, ja viimeksi mainitut kolme pitäjää, sekä nykyinen Konginkankaan seurakunta tunnettiin ”Keitelepohjan” kylän nimellä Rautalammin pitäjää. Olivat siis nuo kaksi kyläkuntaa pohjoispuolella Rautalammin kirkkoa jotenkin laajoja ja hajallansa suurten vesistöjen rannoilla. Kyläkuntien periltä, Perhon rajalta lännessä ja Reisjärven rajalta pohjoisessa, oli Rautalammin kirkolle, joka onkin asetettu aivan pitäjän perille Suonenjoen rajalle, matkaa linnun tietä noin 16 peninkulmaa. Maantietä ei ollut pienintä pätkää olemassa.
Kansan huulilla elävä taru tietää kertoilla eräästä kirkkoretkestä Rautalammille seuraavaan tapaan: ”Kokonainen parvi täysikasvuisia poikanulikoita lyöttäytyivät vanhan karhuntappajan ”Risumäen Matin” jälkeen hiihtämään Rautalammille. Matilla oli kontissaan ”nauha karhunkorvia” ( 20 kappal.), joista oli saaminen palkinto käräjillä. ”Tiijaalan Jussi” antautui hiihtoseuraan, ja hänellä oli asiana ”tietää kuulutuksia”. (Tiala, nykyinen Salamajärven kylä, kuului ennen Kivijärven pitäjääseen.) Poikaparven asiana oli ”saatettaa kastehelle ristittäväksi”. Kun asiat oli saatu toimeen ja Joulusaarnat kuunneltu, painettiin taas kotiapäin, halki Konneveden Temliin, siitä halki Keiteleen ja vihdoin sydänmaitse kotikylään. Saavuttua kotipankolle, kerrottiin uteliaille, miehissä kokoontuneille ”kirkkouutisten” kuulioille, ihmeellisiä asioita: ”Kirkon seinillä, näettehän, oli läpikuultavat ikkunalauvat, penkin kaiteilla törötti palavat päreet pystyssä ja seinälle naulatusta pöntöstä saarnasi pappikulta kauniin lapsen syntymisestä, joka oli lähetetty taivaasta, meitä lunastamaan Jumalalle”. – Kinnulan Heikki, vanha roteva seppä ja kolmekin kertaa jo Rautalammilla kirkossa käynyt, virkkoi tähän jorautti: ”Vai on tuo vanha asia yhä vaan vieläkin jutussa! Justiin samoa saarnasivat papit siellä kolmattakymmentä vuotta sitte, kun liehtasin ristimättömiä Rautalammin kirkolle.”
Noin neljäkymmentä vuotta sitte, tapasimme vielä vanhassa Soskon talossa Kalaniemen kylässä Wiitasaarella 200 vuoden vanhan kirjan eli tuomion, jonka oli allekirjoittanut senaikuisen Turun linnan päällikkö ja vahvistanut sakarisormen kokoisella sinetillänsä, jonka painos silloinkin vielä oli aivan turmelematon. Tässä tuomiossa sanottiin, että: kun linnan päällikkö oli toimittamassa veronkantoa Kangasalan pitäjässä, silloin tuli oikeuden eteen Risteli Ristelinpoika Keitelepohjan kylästä Rautalammilta ja valitti ääneensä kuinka Palaavasalmen kyläläiset
tahtoivat anastaa heidän kalavesiänsä. Tämän riidan ”ratkaisi ja mainitulla sinetillänsä vahvisti linnan päällikkö, Lautamiesten Andreas Hollolan, Pehr Mentzelen ja Mathias Kangasalan todistuksen johdosta” siten, että kalavesien rajoiksi ikuisiksi ajoiksi määrättiin: ”Keitelepohjan ja Palaavasalmen välillä Rautalammin pitäjässä:”Rihivooren korkehin, Herkeinsalmehen Pahitunpalkahan ja Arinalotohon”, jotka rajat vielä tänäkin päivänä eroittavat kalavedet Saarijärven ja Wiitasaaren pitäjien välillä.
Kuitenkin on täysi syy epäillä sitä, että lautamiehet ”Antti Hollola, Pekka Mäntsälä ja Matti Kangasala” tunsivat nämä rajat Keiteleellä. Tämän järven rannalla oli kuitenkin jo niinä aikoina taloja siellä täällä, sillä paljon ihmeitä kerrotaan esim. ”Soskon kuusesta”, ja”Kajaman
koivusta” sekä ”Kokkilan ukosta”, joka viimeksi mainittu piti olleen Ruotsin kuninkaan hovista karannut kokki. Vaan joku sata vuotta tätä ennen tietää taru olleen vaan kaksi asukasta Keitelejärven rannoilla. Kun nämä ukot kerran liitivät pursillansa Ukonselän rannoille ja sattuivat vastakkain, (lienee kalavesi 8 penikulman alalla tuntunut ahtaalle) sivalsi toinen ukko tapparansa ja iski sillä toista päähän, sillä seurauksella, että hurme pulppusi tyyneen veteen ja ruskotti sen, ukon vaipuessa purrestansa järven aaltoihin.”
Aikain kuluessa syntyivät noista kahdesta Rautalammin kyläkunnasta edellä jo mainitut seurakunnat Saarijärvi, Karstula, Kivijärvi, Pihtiputaa ja Wiitasaari, sekä vasta puolivälissä nykyistä vuosisataa Uuraisten ja Konginkankaan seurakunnat.
Luokaamme nyt joku silmäys näiden seurakuntien kehittymiseen taloudellisella ja henkisellä alalla. Tunnettu asia on, että nykyisen vuosisadan alkuun asti, olivat kaskenviljelys ja kalastus pääelinkeinona näillä seuduilla. Pellot olivat kiviset ja pienet ja viljatulos niistä ei liki mainkaan riittänyt vuodeksi ihmisille ja elukoille. Metsästä, nokisesta halmeesta raastettiin
”juuren alta leipä”, hiellä ja vaivalla. Vasta nykyisen vuosisadan alussa alkoivat ukot todenteolla ryhtyä laajempaan suo- ja peltoviljelykseen, ensin Rautalammilla ja sittemmin yhä pohjoiseen päin. Rautalammilta levisi, suuren nälkävuoden jälkeen, (1821) Wiitasaarelle, Pihtiputaalle ja Saarijärvelle tottuneita maanviljeliöitä, ja asettuivat omistamaan suurimpia maatiloja muuallakin Kesi-Suomessa, etenkin rälssi- eli vapaatiloja, joissa oli laajimmat alat viljelemätöntä maata. Näiden seassa mainittakoon Jalkaset, Korhoset, Kolarit y. m. perheet, jotka ovat tuntuvasti kylväneet ympäristöllensä sekä maanviljelyksen kehittymisen että sivistyksen ja siveellisyyden siementä, vieläpä viime aikoina maitotaloudenkin suhteen tehneet suuria ponnistuksia. Esimerkin vuoksi mainittakoon Suovanlahden kylä Wiitasaarella, joka
on rajakylä Rautalampia vastaan. Noin viisikymmentä vuotta sitte kutsuttiin tätä kyläkuntaa
”petäjäpiiriksi” syystä, että melkein joka ainoassa talossa syötiin talvisina aikoina ”petäjärieskaa”, pettuleipää. Kyläkuntaan muutti, ostamalla Silon talon, kauniin Keitelejärven rannalla, perhe-Korhonen Rautalammilta. Silloin elätettiin Silossa 8 lehmää ja vuodentulo vijavaroissa nousi 40:neen tynneriin. Muutaman vuoden kuluessa raadettin peltoa ja suota niin olohkalta, että viljaa puitiin 80 tynneriä. Sievällä ja siveellisellä käytöksellänsä voitti perhe sen ohessa kansan yleisen luottamuksen ja suosion, joten tärkeimmissä tapauksissa aina puhuteltiin Silon miehiä, erittäinkin vanhinta veljestä ”Silon Juhania”. Ympäristölle vaikutti esimerkki vastustamattomalla voimalla. Maanviljelys edistyi niin tuntuvasti, että noin 15 vuoden kuluessa loppui koko puolikunnalta pettuleipä, ja sen sijaan alkoi vallita silmiinnähtävä varallisuus. Siloon nousi kuni maasta, uljas navettakartano ja sittemmin kaksikin suurta asuinrakennusta. Navetta täytettiin hyvällä sarvikarjalla ja lypsylehmiä on olemassa jo yli viisikymmentä. Koko tästä avarassa kyläkunnassa vallitsee nähtävä varallisuus; savuisten mataloiden pirttien sijaan on nostettu kauniit ylevät kartanot.
Jotenkin samaan tapaan ovat talolliset toimet kehittyneet Wuorilahden rälssi-tilalla Wiitasaarella, joka on länteisellä kulmalla seurakuntaa Saarijärven pitäjän rajalla. Melkein samaan aikaan muutti tälle tilalle Rautalammilta (Suonenjoen puolelta) perhe Kolari. Wuorilahden rälssissä oli tähän aikaan rähjäinen kartano ja surkea nälkä olemassa. Se ainoa tilava ja korkea huone, mi oli kartanolla, yhä tyhjänä, oli suurenmoinen jyvä-aitta. Sotavanhus C.G.Schöneman, joka sen rakennutti aikanansa, lienee ehkä hengessä nähnyt sen ajan, jolloin Kolarit, kuusikymmentä vuotta myöhemmin, laativat sen viljaa täyteen. Sivumennen ansainnee mainita,että ”vänrikki Schöneman vaihtoi tämän rälssin 1777 överisti Fieandtilta valkoisella sotatammalla.” Kolarit ostivat talon 40 vuotta sitte muistaaksemme 8-9000 mk. Nyt on talo kuin linna, laajat viljelykset antavat paljon viljaa, halla harmaaparta on paennut melkein näkymättömiin ja metsäntuotteilla on satu satoja tuhansia Suomen markkoja. KS
Viitasaarella 2015 Esko Pasanen